Toinen viikonloppu takana tässä projektissa. Se meni yllättävän hyvin. Tunteet heittelee tosi paljon. Saatan tuntea suurta surua ja alakuloisuutta yhtenä hetkenä ja toisena se on poissa. Eli vene vähän keikkuu, mutta ei mielestäni pahalla vaan oikeastaan tosi inhimillisellä tavalla sillä mä en taida edes haluta seilata niitä täysin tyyniä vesiä. Vaikka tunneheittely tällä hetkellä on todella epärationaalisia, hetkellisiä ja jopa outoja tunnen eläväni enemmän kuin pitkään aikaan.

Unet on aika reisillä just nyt. Siis nukahdan ok mutta sellaista heräilyä ja säpsähtelyä jne. Eli tosi katkonaista, mutta minkäs teet. Jotenkin vaan asetan juuri nyt ilmenevän katkonaisen unen aika kiinteästi sidonnaiseksi lääkkeenlopettamiseen. Mieliparkani tekee omaa sopeutumistaan  lääkkepitoisuuden alenemiseen, en  mä osaa olla vielä huolissani tai kyyninen että olisin matkalla tosi huonoon kuntoon tai mitään. Mutta tottakai täytyy seurailla tarkkaan mikälin esim nukahtaminen alkaa vaikeutua tai muu elämä alkaa tökkiä, niin sitten täytyy taas katsoa uudestaan.

Olen vaan huomannut että tunteet palanneet. Siis aika älyttömässä mittakaavassa, mutta ne varmasti tasaantuu. On todella upeaa tuntea surua, kaipuuta, jännitystä, voimattomuutta ja olla samaistamatta sitä siihen mitä mä olen. Olen muutankin kuin masennus. Olen ihminen.