Ollut raskas matka tämä vieroitus kun tekee avioeroa (3v tytär), isoa työprojektia ja organisaatiomutoksia töissä, toipuu masennuksesta, yrittää rakentaa omaa elämään ja perusturvallisuutta jne.

Ja nyt alkaa tuntua jossain se kaikki jopa epäinhimillisyyksiiin menevä venyminen. Ihminen venyy paljon mutta ei mihin tahansa. Koen syvää uupumista enemmän kuin masennusta. Uupumus joka saa kropan painamaan 3 tonnia ja sitä kautta mieli alkaa uupua. Hyvä esimerkki kun kävin viime lauantaina kävelyllä tunsin sen kaiken uupumuksen ja nimenomaan kropassa. Tuntui etten jaksa edes takaisin kotiin. Kun pääsin niin oli kuin olisin juossut maratoonin. Tottakai olen fyysisesti aika paljon ollut tekemättä mitään ja se tuntuu mutta uupumus tuntuu mielestäni erilaiselta. Se tuntuu niin kokonaisvaltaisesti.

Tarvitsen lepoa siis ihan fyysisesti ja myös henkisesti. Ja se mistä voin aloittaa niin itse armahtaa itseäni vähän. Vaadin itseltäni koko ajan epäinhimillisiä venymisiä. Kun uupuminen alkaa hiipiä puseroon vaatii tekoja lisää. Joten aika helppoa päätellä että siinä uupuu.

Yritän saada iltaisin levättyä ja yritän opetella antamaan itselleni "oikeutuksen" tähän vetämättämyyteen. Sillä olen sen ansainnut.

Jiihaa! Pakko antaa itselleen iso taputus selkään. 4 viikkoa mennyt tänään täysin ilman Efexoria. Nämä 4 viikkoa olleet varsin erilaisia viikkoja.

2 viimeistä viikkoa on ollut todella vaikeita. Fyysiset oireet on olleet tosi pinnassa. Huimausta, pahoinvointia jne.Ja mitä ikävintä henkiset oireet voimistuneet selkeästi myös. Levottomuutta, ahdistuneisuutta, pelkotiloja ja muuta pikkukivaa, jokaa saa ihmisen kiemurtelemaan koska niin epämielyttävä olo.

Mutta vaikka olen kokenut helvetillisiä oloja esim tällä viikolla. Niin aina sieltä on noustu takaisin ylös. Ahdistukset tuntuisivat olevan suurelta jännittyneisyyttä ja pelkoja. Ja niiden läpikäyminen ja läpieläminen on tärkeä pohja jatkoa ajatellen. En katkea vaikka tunnen äärimmäistä tuskaa.

Mielestäni en ole vetänyt itseäni liian piippuun tämän lopettamisen aikana, vaikka on luovuttaminen käynyt mielessä aika monta kertaa. Ehkä syy siihen, etten ole luovuttanut on se, että oireet olleet henkisten lisäksi fyysisiäkin. Ja eihän minulle selviä todellinen henkinen tilani ilman sitä, että olen ns. selvillä vesillä fyysisesti. Koska fyysinen oireilu vaikuttanee suoraan myös henkiseen vointiin.

Viime ilta/yö oli upea kokemus. Olin aika kovissa peloissa ja tuskissa kotona kun ystäväni ehdotti baarin menoa. Ideana tuntui hyvältä, koska seinät kaatuivat päälle. Jännitin sitä todella ja näin sen, mitä pelot nostaa esiin minussa. Kauhua. Ja kauhun olen tulkinnut osaksi minua. No otin riskin ja lähdin. Ja ilta meni tosi hyvin, kun sain puhua oloistani. Ja huomasin että jos selviän ihmistungoksesta ja metelistä ilman mitään paniikkikohtauksia eli taidan olla ihan fine. Kun tulin kotiin olo oli tosi hyvä. Ei ahdistuneisuutta tai pelkoja. Sai kai etäisyyttä siihen omaan tilaan ja pelot hävisit osittain. Oli niin rauhallinen olo, että meni aika kauan ennen nukahtamista kun ihmettelin että mitäs tämä nyt on :) Nukahdin vasta 6n aikoihin sikeään uneen ja nyt vähän "pöllähtänyt" olo, mutta jos sitä ei ota huomioon olen kai tosi lähellä vieroittumista ja elämään ilman Efexoria.

Elämä ilman Efexoria ei ole tule olemaan helppo tai tuskatonta. Mutta vieroitusoireiden tuoma sekavuus ja kemikaalin vieroitusoireista tulevat kiemurtelut varmasti asettuu. Se vieroittumisessahan on kyse kokonaisvaltaisesta prosessissa, joka vaatii paljon henkistä kapasiteettia koska kaikki "resetoidaan".

Mut mulle tämä on ollut oikea ratkaisu.   

Oli pakko lisätä vielä tämä:

Olen juuri nyt tosi pelokas. "Sisäinen lapsi" on hätääntynyt ja hakeaa turvaa, jota ei koskaan saanut.

Ja ole huomannut tukeutuvani musiikkiin tosi paljon. Löydän itseni kuuntelemasta jotain tosi lohduttavaa ennen nukkumaanmenoa. Se lohduttaa ja antaa mulle turvaa. Olen tiennyt että musiikilla on spesiaalia voimaa. Ja onhan se luonnollisesta että just mulle se toimii turvana. Tässä yksi jota saa aikaa turvaa.

Varjoenkeli / Jonna Tervomaa

Ruoho huurteinen kimmeltää. Tuuli veisi sut mielellään.
Sillan päähän et vielä ihan nää. Linnutkin on oksillaan liian hiljaa.
Varo vaanivaa vaaraa. Se tauotta metsästää.
Jossain nytkin se jonkun kiinni saa. Kävele ihan varpaillaan. Pysy hiljaa.
Vaikka kuinka pelkäät, sulla ei oo hätää.

Olet turvassa niin kauan kun, uskot sua perässä seuraavan sun varjoenkelin.

Kerran paiskasit maahan. Kerran hylkäsit, heitit pois.
Yhden kerran se niin voi säikähtää, et hiipii pois varpaillaan. Ihan hiljaa.
Vaikka kuinka pelkäät, saatko vielä kerran sen leppymään.

Älä hylkää enää. Ethän enää?

Olet turvassa niin kauan kun, pidät tiukasti kädestä haavoitetun, pidät hengissä sun loukatun varjoenkelin.

 

Nyt tulee sunnuntaina 4vkoa täyteen ilman Efexoria. Viimeiset pari viikkoa olleet enemmän tai vähemmän helvettiä. Levoton olo, pelokas olo, pientä paranoiaa kun on niin herkillä.Tuntuu kuin se kaikki paha olo mitä lääkkeet puskuroineet nousee raakana pintaaan. Ja se sattuu ihan saatanasti.

MUTTA ne on tunteita ja oloja joiden kanssa pitää hiljalleen oppia elämään. Onko joku väittänyt että toipuminen olis helppoa ja kivotonta? Jos on niin tais olla väärässä :)

Vaikeaa on. Tosi vaikeaa just nyt. Mut jokin osa minussa aina nostaa mielialan ylös. Vaikka on tosi vaikeita oloja joku aina nostaa mielialaa ja uskoo, että tämä ks. olo on hetkellistä eikä pysyvää. Siinä se suurin ongelma onkin kun kahlaa suossa. Alkaa ajatella että se suo on päättymätön ja se maaperä ei koskaan muuttuisi kiinteämmäksi.

Katellaan ja kärvistellään ;)

Noniin. Viikonloppuna voimat sitten hetkeksi ehtyivät.

Tasan 3 viikkoa mennyt ilman kapseliakaan efexoria.
Ja pettymyksekseni pakko sanoa, että olo oli viikonloppuna huono, todella huono. Jouduin lauantaina turvautumaan yhteen rauhoittavaan kun en millään saanut rauhoituttua nukkumaan.

En koe olevani masentunut, vaan oksetusta, päänsärkyä, sekavuutta, painetta päässä jne jne.

Ihmetyttää tosiaan kun on kulunut jo 3 viikkoa, eikö pikkuhiljaa vois alkaa helpottamaan nämä vuoristorataoireet? No kai ne jossain vaiheessa.

Ongelma on että alitajuisesti kroppa ja mieli jännittyy kun olo on fyysisesti todella huono. Ja sitten se väsyttää ja kun väsyä kertyy tarpeeksi niin alkaa mennä ajoittain toivo. Vaikka kaikki on noin mentaalisesti hyvin.

Oivallus:
Vieroittuminen lääkkeestä on itseasiassa henkisesti todella vaikea prosessi, koska ei voi milloinkaan tietää mikä on vieroitusoiretta ja mikä uusiutunutta masennusta. Kroppa ja mieli vetää pelosta kokonaisvaltaisen lukon päälle kun vieroitusoireet alkavat ilmetä. Sitä alkaa  valmistua pahimpaan ja siitä alkaa itsensä seuraamisen noidakehä. Ja se mikä siihen auttaa on antautua sille ololle ja antaaa itselleen vähän armoa välillä.

Mutta toiveikkaksi lopuksi sanon, että kaikki selviää aikaan ja uskon että oloni tasoittuu varmasti. Ainakin nämä kaikista pahimmat fyysiset oireet oksetus, huimaus, päänsärky.

"Luovutan. Nyt mä luovutan. Tähän aikaan aamusta mitään en voi tehdä millekään. Antaudun. Joo, mä antaudun. Lattialla, pölyssä makaan." Jonna Tervomaa / Myöhemmin.